Laupeudesta me elämme

 

Armon ja rauhan tervehdys rakkaat ystävät. Kuuntelin Vesa-Matti Loirilta, edesmenneeltä taiteilijalta, laihialaisvitsejä. Eräässä vitsissä laihialaisisäntä luki lehteä ja sanoi tyttärelleen, että se on tuo Paavo Nurmikin kova juoksemaan. Tytär siihen, että eikö nyt kannattaisi jo ostaa uusi lehti, kun tuota samaa juttua on kuultu jo kauan aikaa. Papparainen sanoi siihen, että tämän lehden on aikoinaan hänen isänsä hankkinut eikä kannata uutta lehteä ostaa, kun nyt alkaa tietää, mitä noissa jutuissa tapahtuu.

Miksi minä otin tällaisen vertauskuvan, johtuu siitä, että onko meillä kristityillä myös sellaista taipumusta, että me emme millään haluaisi oppia uusia asioita. Esimerkiksi kuinka kieli- ja historiantutkimus ovat menneet eteenpäin, ja kuinka ne avaavat Raamattua lisää. Meidän täytyy kuitenkin ajatella niin, että se, joka meillä pysyy iankaikkisesti samana, on Jeesus Kristus ja armo. Armo on se, joka meidät pitää tällä uskon tiellä.

Lempivirressäni 275 sanotaan:
1. Mä elän laupeudesta ja armon antimista. En ansainnut mä autuutta, se tuotiin taivahista. Tää lohdutus on ainoa: mä elän laupeudesta.  

2. Sua, Jeesus, kiitän ainian, kun hädästä mun nostit, joit vihan maljan katkeran ja verelläs mun ostit. On autuuteni sinussa: mä elän laupeudesta.

3. Ylistän, Isä, sinua nyt täällä murheen maassa, vaan kerran valkovaatteissa saan kiittää kunniassa. Soi riemuvirsi taivaassa: Mä elän laupeudesta.

Tämä on virsi, joka sisällyttää koko meidän kristinuskon. Armo on suotu meille taivahista eli Jumala antoi oman Poikansa meidän syntisten puolesta, että me saamme hänessä uskoa anteeksi ja olla armahdettuja. Meidän ei todellakaan tarvitse itse yrittää joillakin teoilla kelvata Jumalalle, vaan ainoastaan armo on se, joka meidät vapauttaa.

Olen viime aikoina saanut kiertää erilaisissa hengellisissä ryhmissä ja olen huomannut, että vielä tänä päivänäkin on paljon sellaista ajatusta, että tullaan uskoon, mutta kyllä sitten täytyy jotain itsekin yrittää. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se oma yrittäminen ei mitään auta, vaan päinvastoin tilanne menee huonommaksi ja armo katoaa. Mutta kun me armosta uskomme oman autuutemme ja kaikki syntimme anteeksi, niin siitä me saamme voiman.

Jeesus on antanut sovintoverensä meidän puolestamme, ja me saamme Jeesuksen armon turvin elämän voiman ja rohkeuden kristilliseen uskoon. Kun me menemme kerran taivaan kotiin, meille puetaan Karitsan verellä pestyt valkovaatteet. Taivaassa me saamme kiittää Isää ja olla kaikella tavalla iloisia.  Uskotaan, ystävät, kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimen ja veren tähden.

Jeesuksen jalkojen juureen

 

Yhdessä virsikirjassa olevista synnintunnustuksista pyydetään: Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua vaivaista syntistä, ja katso puoleeni laupeutesi silmin, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli kieltänyt sinut, ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa ja ryöväriin ristinpuulla.

Aloin miettiä tuon naisen elämää ja tällaisia mielikuvia minulle tuli. Nainen oli ilmeisesti prostituoitu, mutta hän halusi kuitenkin jotain muuta. Nainen oli hyvin yksinäinen. Miehet tulivat hänen luokseen ja käyttivät häntä hyväksi, mutta muuten kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Nainen oli kuullut Jeesuksesta, joka vietti aikaa syntisten ihmisten kanssa ja ehkä hän oli myös nähnyt Jeesuksen auttavan heikossa asemassa olevia ihmisiä. Vähitellen naisen halu kohdata Jeesus tuli niin suureksi, että hän meni kaikkien tapojen vastaisesti fariseus Simonin kotiin, jossa Jeesus oli aterioimassa.

Nainen osoitti valtavaa kaipaustaan pesemällä Jeesuksen jalat kyynelillään. Sitten hän kuivasi jalat hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. (Luuk. 7: 36- 38) Nainen vuodatti kaiken sen, mitä hänellä oli Jeesuksen jalkoihin. Fariseus Simon paheksui naista, mutta Jeesus katsoi naista laupeutensa silmillä.

Kertomuksessa puhutaan paljon Simonista ja hänen asenteestaan, mutta tässä tekstissä haluan keskittyä tuohon naiseen ja siihen, mitä hän voi meille opettaa. Nainen ei kuvitellut olevansa millään tavalla hyvä, vaan hän tunsi syntisyytensä ja myös osasi mennä sen kanssa oikean henkilön luo ja sai avun. Naisesta lukiessamme meille saattaa tulla sellainen ajatus, etten minä nyt sentään sellainen ole kuin tuo nainen. Kuitenkin niin kauan kuin me pidämme itseämme hyvinä, meidän on vaikea hyväksyä sitä, että olemme syntisiä. Jos emme tunnusta pahuuttamme, emme myöskään saa kokea täydellistä armoa.

Jos sinä koet itsesi ulkopuoliseksi ja pahojen tekojesi painamaksi, muista miten Jeesus kohtasi tämän naisen. Myös sinä ja minä olemme Jeesukselle rakkaita. Jeesus ei katso syntejämme läpi sormien, koska hän on joutunut maksamaan niistä hengellään. Hän kuitenkin katsoo meitäkin laupeutensa silmillä ja sanoo meille samalla tavalla kuin tuolle naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on anteeksi annettu.” (Luuk. 7:48) Ollaan siis turvallisella mielellä ja mennään kaikkien asioidemme kanssa, ihan sellaisena kuin olemme, Jeesuksen jalkojen juureen. Hän antaa meille avun.

Valkeus tielläni

 

”Valkeus kirkas päällä synkän maan, nyt johdata! Tietä en itse tunne ollenkaan. Nyt johdata! Matkaani ohjaa! Kauas näe en, vain askeleen, vaan ottaa tahdon sen.” (virsi 508:1) Omien asioiden kanssa valkeuteen tuleminen on tärkeää kasvun kannalta. Kasvamisen on tarkoitus olla asenteiden ja tekojen muuttumista parempaan suuntaan. Jos en kuitenkaan suostu tunnustamaan erehdyksiäni ja vääriä toimintamallejani, eli tuomaan niitä valoon, kasvaminen estyy.

Johanneksen evankeliumin 3. luvussa sanotaan: ”Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” (3:20) Minä olen monesti huomannut, miten jokin oma väärä tekoni hävettää minua niin paljon, että en halua sitä tunnustaa. Saatan kyllä rukouksessa tunnustaa sen Jumalalle, pyytää anteeksiantoa ja uskoa, että saan sen anteeksi. Tuo anteeksianto jää kuitenkin tässä maanpäällisessä elämässä vajaaksi, ellen suostu käsittelemään asiaa niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. Anteeksi pyytäminen tuo rauhan.

Raamatun kohta jatkuu: ”Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” (3:21) Kaikki hyvä tässä maailmassa on Jumalan antamaa. Myös niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät usko Jeesukseen omana Vapahtajanaan, on kaikki hyvyys Jumalasta lähtöisin. Se ei kuitenkaan pelasta. Vain Jeesus pelastaa.

Kun me suostumme omassa elämässämme Jeesuksen valon hoidettavaksi, saamme todellisen avun. Aina emme saa ihmisiltä anteeksi vääriä tekojamme, mutta kun ne on käsitelty Jeesuksen valossa, saamme itsellemme rauhan. Saamme myös rukoilla niiden puolesta, joiden on vaikea antaa anteeksi, että Jeesus saisi tulla heidänkin valokseen.

Tuodaan siis kaikki mieltämme painavat asiat valoon. Pyydetään niitä Jumalalta anteeksi Jeesuksen tähden ja sitten Pyhän Hengen johdatuksessa tuodaan ne valoon myös niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. Tehdään matkaa kohti iankaikkista elämää Jeesus-valossa: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh: 8:12)

Likaiset kadut

 

Armon ja rauhan tervehdys rakkaat ystävät, blogin lukijat. Halusin tänään ottaa esille sellaista asiaa, kuinka me ihmiset tarvitsemme esimerkkejä ja vertauskuvallisuutta, että me oppisimme ymmärtämään asioiden sisältöjä paremmin. Jeesus puhuu monissa kohdin vertauksia ja näiden vertausten takana on juurikin se, että me ihmiset saisimme tutkia Raamattua ja Pyhä Henki avaa meille näitä vertauskuvia.

Nyt meillä on sellainen aika vuodesta, että ulkona helposti likaannumme kurakelissä ja siitä tuli mieleeni ottaa esille Johanneksen evankeliumin luvusta 13 jakeet 4-8: ” Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: "Herra, sinäkö peset minun jalkani?" Jeesus vastasi: "Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät." Pietari sanoi hänelle: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" Jeesus vastasi: "Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani."

Lähi-Idässä kadut olivat tuohon aikaan hyvin likaisia. Kadulle heitettiin pesuvedet ja kaikenlaisia roskia. Kun siellä käveli, niin jalat olivat todella likaiset. Tämä kuvaa myös sitä, että kun me kristityt täällä vaellamme, niin koko ajan me likaamme jalkojamme. Jeesus antaa esimerkin siitä, kuinka meidän tulee pestä toinen toistemme jalkoja. Se voi olla sitä, että me viemme evankeliumia toisillemme. Se voi tarkoittaa myös sitä, kuinka kristitty voi toiselle ripittäytyä, kertoa omista koettelemuksistaan ja vaikeuksistaan. Rippi on jäänyt meillä luterilaisuudessa kovin vähälle. Myös se on jalkojen pesua, kun me saamme mennä Herran pyhälle ehtoolliselle ja nauttia uskolla Jeesuksen ruumiin ja veren.

Katujen likaisuuden takia tuohon aikaan jalat olivat ihmisen saastaisin paikka. Pietari yritti estellä, että et suinkaan sinä pese minun jalkojani. Niinhän se on tänä päivänäkin, kun me viemme evankeliumia eteenpäin, niin ihmisten on vaikea nöyrtyä ja ottaa armo vastaan, ellei Jumala ole saanut jo valmistaa vastaanottavaksi. Alku on sitä, että halutaan, että en minä näillä jaloillani, näillä matkan epäonnistumisilla, sotke ainakaan Jeesusta tähän. Siitä tulee sellainen oman ymmärtämisen usko.

Jeesus sanoo Pietarille, että jos minä en saa pestä sinun jalkojasi, ei sinulla ole osaa minun kanssani. Jeesuksen täytyy pestä meidän jalat ja Jeesus käskee meidän matkamiesten täällä ajassa pestä toinen toistemme jalkoja. Sen tähden ystävät, haluan tänään Jumalan puolesta, Jeesuksen puolesta sanoa, että usko rakas ystäväni: Kaikki sinun syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimen ja veren tähden. Ole hyvässä turvassa ja lohdutettuna. Aamen.