Lohdutus

 

Kun pieni lapsi loukkaa itseään, hän tulee heti hakemaan lohdutusta vanhemmaltaan. Puhallus ja hali lohduttavat ja leikki voi jatkua. Joskus lapsi on kuitenkin niin kiukuissaan, ettei huoli lohdutusta. Kiukusta yli päästyään, lohdutus on kuitenkin se, jota hän silloin eniten tarvitsee. Silloin vanhemmalla täytyy olla aikaa pitää lasta sylissään ja antaa hänelle jakamattoman huomion.

Raamatussa puhutaan paljon siitä, miten Jumala lohduttaa omiaan. Näistä varmaankin tutuin on Psalmissa 23: ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” (jae 4) Silloin kun lapsi taistelee oman kiukkunsa voittamiseksi, hänelle on tärkeää voida luottaa siihen, ettei äiti ja isä jätä, vaikka hän tietää sillä hetkellä käyttäytyvänsä huonosti. Kasvaminen omien tunteiden hallinnassa vaatii turvallisuutta. Lapsen täytyy voida luottaa siihen, että vanhemmat laittavat rajat. Rajat ovat rakkautta ja lapsi tietää sen. Myös meille Jumalan lapsille rajat ovat rakkautta. Jumala on antanut meille käskyissään ohjeen, miten elää, jotta täällä kaikilla olisi hyvä olla. Jumalan vitsasta ja sauvasta mekin saamme lohdutuksen.

Toinen mieleeni nouseva Raamatun kohta on 2. Korinttilaiskirjeen luku 1 jakeet 3–4: ”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.”

Lohduttaa voi vain sitä, joka ottaa lohdutuksen vastaan. Usein meillä ihmisillä on taipumus peittää surumme ja ahdinkomme valepukuun ja leikkiä, ettei mitään ongelmaa olekaan tai sitten käyttäytyä hyökkäävästi läheisiä kohtaan, jotka haluaisivat lohduttaa. Jumalan edessä me voimme olla täysin ilman valepukuja ja ottaa häneltä vastaan sen lohdutuksen, jonka yksin hän voi antaa. Voimme kertoa hänelle kaiken juuri sellaisena kuin itse tilanteen koemme. Kun olemme sitten saaneet avun lohdutuksen Jumalalta, niin sen jälkeen on lähimmäisten kohtaaminenkin helpompaa. Pystymme ottamaan vastaan lohdutusta ja tarvittaessa lohduttamaan muita ahdingossa olevia.

Otetaan siis lohdutus vastaan niin Jumalalta kuin läheisiltä silloin, kun sitä tarvitsemme. Oman surun tunnustaminen ja lohdutuksen vastaanottaminen lähentää ihmisiä toisiinsa. Lohdutettuna me voimme sydämestämme sanoa: Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala. Aamen.

Toinen toistamme tukien

 

Armon ja rauhan tervehdys kaikille rakkaille blogin lukijoille. Mieleeni tuli eräs elokuva, jossa näyttelijä kysyi opettajalta, että jos kirjoittaa sanan pää ja laittaakin ään päälle öön pilkut, niin tuleeko siitä silloin pöö. Tämähän oli tietenkin Veskun eli Vesa-Matti Loirin huumoria.

Ajattelin tänään kirjoittaa siitä, että kunpa me osaisimme aina kulkea ystävien rinnalla ja niin kuin Raamattu sanoo: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Meillä on oikeus nauruun ja itkuun ja ajattelen, että se tarkoittaa juuri sitä, että me osaisimme olla lähimmäisten tukena ja auttamassa. Kyllä tänä päivänäkin me kristityt olemme monenlaisissa vaikeuksissa. Niin kuin olen aikaisemminkin siitä sanonut, että kristillisyys, jossa saamme kulkea, on sellainen syntisairaala, jossa hoidetaan vain syntisiä ja lääkärinä on itse Jeesus.

Toisten auttaminen ja tukeminen kuuluu jokaiselle kristitylle. Jos vaikka tapaamme jonkun vanhan ihmisen, jolla on monenlaisia sairauksia, niin se ei meiltä paljon vie aikaa, jos me kuuntelemme hänen elämäntarinaansa, mutta se voi hänelle olla todella tarpeellinen asia.

Se, mitä erityisesti haluan sanoa, on, että me saamme luottaa Jeesuksen armoon kaikessa, myös tässä vajavaisuudessa, josta puhuin eli lähimmäisen kuuntelemisessa. Me saamme siinäkin olla armon alla. Jos sinä sydämessäsi tunnet jonkun lähimmäisen, niin soita vaikka hänelle ja kysy, miten hän voi. Ennen kristillinen yhdessä olo oli paljon aktiivisempaa ja ihmiset soittivat ja kyselivät kuulumisia. Nykyään se on jäänyt hyvin vähäiseksi. Haluan rohkaista sinua uskomaan, että Jeesus on sinun ja minun synnit sovittanut. Me saamme olla hyvässä turvassa ja lohdutettuna. Se on ainut turva, mihin me voimme luottaa. Aamen.

Jeesuksessa pysyminen

 

Osallistuin kyselytutkimukseen, jossa piti verrata sitä aikaa, kun olin lapsi ja nykyaikaa. Monet asiat ovat muuttuneet paljon eikä ollut ollenkaan helppo vastata kaikkiin kysymyksiin, onko jokin asia nyt paremmin vai huonommin kuin ennen. Puhelun jälkeen mieleeni nousi virsi 555: ”Päiväni rientää kohti loppuaan, on ilo maallinen kuin varjo vaan. Ei ole täällä mitään pysyvää, vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.”

Johanneksen evankeliumin 15. luvussa puhutaan Jeesuksessa pysymisestä. ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (jakeet 4-5)

Pysyminen on pitkäaikaista oleskelua. Se ei ole vain vierailua silloin tällöin tai sivusta katsomista. Kun pysytään tietyssä paikassa, siellä eletään. Uskossa eläminen on pysymistä Jeesuksessa. Jeesus vertaa itseään viinipuuhun ja puhuu meistä oksina, jotka ovat hänessä. Voimme ajatella myös meille tutumpaa omenapuuta. Hedelmän tuleminen oksaan edellyttää puussa kiinni olemista. Oksa ei voi itse päättää tuottaa hedelmää, vaan se kantaa sen, mitä sille annetaan. Tämä on minun mielestäni hyvin lohdullista. Jeesuksessa pysyminen tuottaa meissä Hengen hedelmää.

Elämä Jeesuksessa on rakkauteen perustuva suhde. Jakeessa 9 sanotaan: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani.” Seuraavassa jakeessa sanotaan, että Jeesuksen rakkaudessa pysyminen on hänen käskyjensä noudattamista. Tässä kohtaa tuntuu, että pohja putoaa pois. Enhän minä pysty noudattamaan Jumalan käskyjä. Onhan se nyt todettu jo monta kertaa. Leikataanko minut pois Jeesuksesta, koska en pysty täyttämään käskyjä?

Luulen, että nuo ajatukset ovat sinullekin tuttuja. Jumala kyllä tietää millaisia me ihmiset olemme ja siksi Jeesus tuli sovittamaan syntimme. Me emme pysty käskyjä täyttämään, vaan saamme turvautua siinäkin Jeesukseen, pysyä hänen rakkaudessaan. Elämä Jeesuksessa on tarkoitettu iloksi. Jakeessa 11 Jeesus jatkaa: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi.” Pysytään siis Jeesuksessa ja turvaudutaan kaikessa häneen. Eletään elämää, jonka keskiössä on Jeesus, iloitaan pelastuksesta ja siitä elämästä, jonka me olemme hänessä saaneet ja annetaan hänen huolehtia myös hedelmän kasvamisesta. Aamen.

Epäonnistunut, mutta armahdettu

 

Jokainen ihminen epäonnistuu elämässään lukuisia kertoja. Suurin osa niistä on opiksi ja monen asian oppiminen tapahtuu nimenomaan epäonnistumisten kautta. Mutta sitten on niitä epäonnistumisia, joita ei olisi ikinä halunnut tapahtuvan. Ne aiheuttavat itselle ja usein myös läheisille isoja muutoksia. Saattaa tuntua, että elämä särkyy kokonaan eikä jaksa jatkaa eteenpäin. Joskus asian haluaa salata viimeiseen saakka, koska se tuntuu niin vaikealta ja ehkä hävettävältäkin. Kuitenkin erityisesti silloin on tärkeää käsitellä sitä luotettavan ihmisen kanssa.

Meillä saattaa olla sellainen käsitys, että kristittyinä meidän pitäisi osata elää niin, ettei isoja vaikeuksia tule. Näin se ei kuitenkaan ole, vaan joudumme elämän haasteisiin ihan niin kuin muutkin ihmiset. Meidän ei tarvitse ongelmiamme salata, ei itseltämme, läheisiltämme eikä Jumalalta. Jeesus itse sanoi, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Hän haluaa tulla elämämme kaikkiin haasteisiin, elää niitä meidän kanssamme ja auttaa selviytymään eteenpäin.

Luukas kertoo kahdesta erilaisesta miehestä, jotka olivat temppelissä rukoilemassa. Toinen heistä piti itseään onnistuneena ja omilla teoillaan Jumalalle kelpaavana. Toinen taas tunnisti syntisyytensä ja tunnusti sen Jumalalle pyytäen armoa: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Jeesus sanoi kuulijoilleen, että tuo syntinsä tunnustanut lähti kotiinsa vanhurskaana eli Jumalalta synnit anteeksi saaneena. Tuo itseään kehuva ei anteeksiantoa kaivannut eikä saanut. (Luuk. 18: 9–14)

Epäonnistumisten, väärien tekojen ja laiminlyöntien tunnustaminen on avain armoon. Vain tunnustamalla me myönnämme tarvitsevamme anteeksiantoa. Jeesus on jo sovittanut kaikki meidän syntimme. Me saamme käydä hänen eteensä pyytäen syntejämme anteeksi ja uskoen kaiken anteeksi. Anteeksi saaneina meidän kuuluu jatkaa elämässä eteenpäin.

Elämän jatkumisen kannalta on tärkeää, että me tunnustamme nimeten ne asiat, jotka mieltämme painavat. Vaikka voimme myös yleisesti pyytää syntejämme anteeksi, niin meidän oman toipumisemme kannalta on tärkeää yksilöidä ne asiat, joissa olemme rikkoneet Jumalaa, lähimmäisiä ja itseämme vastaan. Silloin pystymme myös uskomaan juuri ne asiat anteeksi. Tunnustetaan siis armolliselle Jumalalle kaikki, mikä mieltämme painaa ja uskotaan ne anteeksi Jeesuksen tähden. Aamen.

Pienet ovat suuria

 

Armon ja rauhan tervehdys kaikille rakkaille blogin lukijoille. Tänään tuli minun vuoroni kirjoittaa jotain tähän blogiin ja tunsin itseni kyllä todella pieneksi. Sellaiseksi, ettei minulla ole omasta puolestani mitään sanottavaa, muuta kuin se, että Jeesus on suuri ja hän voi, mutta me ihmiset emme voi oikein mitään.

Katselin televisiota ja siellä tuli dokumentti lieroista eli kastemadoista ja siitä, miten tarpeellisia koko ekosysteemin kannalta nämä lierot ovat. Ne syövät puolet omasta painostaan vuorokaudessa ja kuinka tärkeää on niiden uloste ja mikä tehtävä niillä on maan muokkauksessa ja eroosion ehkäisemisessä ja kaikessa. Näiden lierojen tehtävä on todella tärkeä, voi olla, että jopa tärkein koko ekosysteemin kannalta.

Ajattelen niin, että myös meillä kristityillä, kun me tunnemme itsemme mahdottomaksi omasta puolestamme Jumalan edessä, silloin Jumala on suuri ja Jumala voi. Jumala tekee ihmeitä ja Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi. Mieleeni tuli Mooses, joka sanoi, että kun hänellä on niin kankea kieli, niin kuinka hän voisi puhu kenellekään mitään. Usein myös meillä kristityillä on se sama tunne: ei ole omasta puolesta mitä sanoa.

Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut jossain blogissa siitä, miten eräs vanha mummo sanoi aina raamattupiirissä, että Jeesuksessa on kaikki synnit anteeksi. Ajattelin silloin nuorena, että kuinka tällä ihmisellä on aina tuo sama ajatus, etteikö hänellä todellakaan ole mitään muuta sanottavaa. Tällä elämänkokemuksella olen oppinut ymmärtämään sen, että itseasiassa hänellä oli se tärkein sanottava.

Ystävät, minäkin haluan tänä päivänä sanoa sinulle, joka olet epäilevä, etkä jaksaisi millään uskoa: Usko, että Jeesus on sinun syntisi sovittanut ja sinä saat luottaa siihen ihan maan matosen tavoin. Niin kuin vanhat kristityt aikoinaan tapasivat sanoa, että Jeesuksen armo kulkee alempana kuin lattialista. Se tarkoittaa sitä, ettei ole niin suurta syntiä, jota et anteeksi saa. Siitä kun me uskomme syntimme anteeksi ja Jeesus meitä vielä oikein siinä vahvistaa, niin siitä me saamme voiman tälle tielle ja matkalle.

Ollaan ystävät hyvässä turvassa ja luotetaan siihen, että Jeesus on meidän puolestamme Golgatan keskimmäisellä ristillä sovittanut kaikki meidän synnit. Me saamme olla hyvässä turvassa ja lohdutettuna ja uskoa kaikki meidän synnit anteeksi Jeesuksen nimen ja veren tähden. Aamen.

Nimeltä kutsutut

 

Viime sunnuntaina kirkossa tapasin tuttavani, jonka nimi ei tullut heti mieleeni. Edellisestä tapaamisestamme on kulunut jo pitkä aika, mutta silti tuntui kurjalta, kun en meinannut muistaa hänen nimeään. Vaikka muistin paljon muita asioita, niin nimi tuntui tosi tärkeältä. Ajattelin siinä, että onneksi Jumala ei unohda kenenkään nimeä, vaikka joku olisi kauankin hänestä erossa. 

Jumala kutsuu ihmistä nimeltä. Hän ei osoita sormella, että ”sinä siellä, tule tänne”, vaan kutsuu jokaista hänen omalla nimellään. Hän puhuu sillä tavalla, että ihminen ymmärtää Jumalan tarkoittavan juuri häntä. Nimeltä kutsumisesta tulee mieleeni kaksi Raamatun kohtaa. Jesajan kirjan luvussa 43 jakeessa 1 sanotaan: ”Ja nyt – näin sanoo Herra, joka sinut loi Jaakob, joka sinut muovasi Israel: -Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Jeesus on sovittanut juuri minun syntini ja lunastanut minut omakseen. Minä kuulun hänelle. Samalla tavalla Jeesus on sovittanut myös sinun syntisi ja sinä kuulut hänelle. Me saamme jäädä turvallisesti hänen huomaansa.

Toinen mieleeni tuleva kohta on Johanneksen evankeliumin 10. luvussa, jossa Jeesus puhuu itsestään lammastarhan porttina ja hyvänä paimenena. ”Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.” (jakeet 2–4)

Jeesus tuntee meidät jokaisen nimeltä ja huomaa heti, jos joku on lähdössä pois, ja kutsuu häntä. Toisaalta Jeesuksen seuraaminen on helpompaa, kun tuntee hänen äänensä ja kuulee hänen puhuvan Raamatun sanan kautta. Jeesus ei pelkästään tiedä nimeäni, vaan oikeasti tuntee minut. Hän tietää heikkouteni ja vahvuuteni, pelkoni ja kiinnostuksen kohteeni ja ihan kaiken minusta. Hän haluaa olla läsnä kaikissa elämäni asioissa.

Jumala on luonut meidät ja tuntee meidät niin kuin vain Luoja voi tuntea. Jeesus on sovittanut syntimme ja lunastanut omakseen. Me kuulumme hänelle. Pyhä Henki on Jumala meidän kanssamme, joka opettaa meitä tuntemaan Jeesusta ja Isää. Hän auttaa meitä kuulemaan Jeesuksen äänen.

Jeesuksen pelastamina meidän nimemme on kirjoitettuna elämän kirjaan ja saamme kulkea tämän elämän läpi luottavaisina, että kerran pääsemme nimeltä kutsuttuina perille.