Muistoista lohdutusta

Tänä pyhäinpäivänä mieleeni on noussut monia virsiä, joita lapsena perheessämme ja naapurustossa veisattiin. Elin kristityssä kyläyhteisössä, jossa virsiä veisattiin paljon, kirkossa käytiin usein ja silloinkin, kun ei menty kirkkoon, jumalanpalvelus kuunneltiin radiosta. Seuroja järjestettiin myös lähes joka viikko vuorotellen eri kodeissa ja niihin kokoonnuttiin koko perheillä. Seuroistakin mieleeni on jäänyt erityisesti virret. Puheet oli ehkä lapselle liian vaikeita, mutta seurojen tunnelmaa muistan lämmöllä.

Virsi, joka laulettiin aina, kun kokoonnuttiin yhteen, on ”Herraa hyvää kiittäkää”. Tuo virsi veisattiin, vaikka olisi ollut surua. Nyt ajattelen, miten lohdullista oli esimerkiksi hautajaisissa, kun pystyi luottamaan siihen, että taivaan ja maan herruus on Jumalalla. Meidän jokaisen elämä on Jumalan käsissä. Täällä maan päällä elämässämme on paljon surua ja vaikeuksia, mutta niissäkin saamme luottaa rakastavan Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen.

Toinen tänään vahvasti mieleeni nouseva virsi oli isäni lempivirsi ja alkaa sanoilla: ”Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat”. Maaseudulla, jossa pääasiallinen elinkeino on maatalous, tuon virren sanoilla jätetään Jumalan haltuun se, että pellolta saadaan vuoden sato. Nyt huomioni on kiinnittynyt siihen, miten täysin tuossa virressä jätetään armollisen Jumalan käsiin paitsi tämän maallisen elämän toimeentulo, niin myös hengellisesti itsemme ihan kokonaan. Siinä nöyrrytään Jeesuksen ristin juurelle ja pyydetään armahdusta. Siinä pyydetään, että Pyhä Henki vaikuttaisi meissä halua kertoa Jeesuksen valmistamasta pelastuksesta kaikille. Lopuksi katse suunnataan iankaikkisuuteen ja siihen mekin saamme tänään katseemme suunnata: ”Vaan kerran kun pääsemme Karitsan luo, soi laulumme uusi kuin pauhaava vuo. Se iäistä kiitosta Herralle soi, hän armahti, taivaaseen toi.”