Testamentti

 

Kun tänä aamuna heräsin, katselin Raamattua. Minulla on pöydällä erilaisia Raamattuja ja yhdessä niistä lukee Uusi Testamentti. Siitä minulle tuli mieleeni, että Uusi Liitto ja Uusi Testamentti ovat sanana ihan sama. Kun me luemme testamenttia, niin testamentin antajan on täyttynyt kuolla. Se pätee myös näihin hengellisiin asioihin. Uusi testamentti, Uusi liitto on hyvin rikas ja se on testamentti juuri minulle.

Testamentti on sellainen, että kun luonnollinen kuollut ihminen on sen kirjoittanut, sitä ei voi muuttaa. Sama se on Jumalan Pojan testamentissa, jonka hän on meille jättänyt. Me emme voi sitä muuttaa. Jeesus lupaa testamentissaan, että yksikään, joka uskoo häneen, ei joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän.

Meistä jokainen ymmärtää, että kukaan meistä ei voi lisätä mitään tuohon testamenttiin. Siitä todistaa koko Raamattu. Jeesus yritti fariseuksille todistaa, kuinka on tullut uusi aika, mutta nämä eivät pystyneet sitä millään ymmärtämään.

Jos me saamme joltain sukulaiselta testamentin, niin me emme voi siihen mitään lisätä emmekä me voi tehdä sitä tyhjäksi. Se testamentti siirtyy sellaisenaan meille. Mutta aivan niin kuin Jeesuksenkin testamentissa on se, että meidän täytyy uskoa hänen sovintotyönsä omalle kohdallemme, niin myös maallisessa testamentissa voi olla jokin ehto. Jumalan testamentissa ei todellakaan ole mitään muuta ehtoa kuin se, että se täytyy ottaa vastaan. Se on ikään kuin vakuutus siitä, että meillä on kerran iankaikkinen elämä taivaassa. Se on niin suurta ja lohduttavaa, että siihen ei ole mitään muuta sanottavaa kuin se, että meidän tulee rohkaista toinen toisiamme uskomaan. Yksin armo meitä ihmisiä täällä kuljettaa. Pyhä Henki, Armon Henki kehottaa meitä katsomaan Jeesusta ja hänen sovintokuolemaansa. Se on se testamentin sanoma meille.

Ystävät, me saamme tänäänkin olla hyvässä turvassa ja lohdutettuna ja luottaa tämä testamentti, Jeesuksen sovintokuolema, omalle kohdalle. Ollaan ystävät hyvässä turvassa. Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi. Aamen.

Lupausten Jumala

 

Havahduin tällä viikolla oikein erityisesti siihen, että Raamattu on täynnä Jumalan lupauksia. Vanhassa Testamentissa kerrotaan monista ihmisistä, jotka toimivat Jumalan lupausten ohjaamina. Siellä on myös paljon lupauksia tulevasta Messiaasta eli Jeesuksesta. Koko Raamattu on täynnä lupauksia, jotka koskevat Jumalan toimintaa meidän, hänen lastensa, elämässä. Jesajan kirjan luvussa 46 sanotaan: ”Kuulkaa te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti! Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46:3-4)

Lupaukset täytyy ottaa uskolla vastaan ja luottaa, että lupauksen antaja pitää sen, minkä hän on luvannut. Jumala pitää varmasti lupauksensa, mutta ratkaisevaa on, perustammeko me elämämme hänen lupaustensa varaan vai johonkin muuhun.

Jumalan tärkein lupaus on syntien anteeksi saaminen Jeesuksen sovintotyön kautta. Tämän maanpäällisen matkan ajaksi Jumala on luvannut meille Pyhän Hengen, joka opettaa meitä tuntemaan Jeesusta. Hän myös auttaa meitä uskossa vastaanottamaan Jumalan lupaukset. Ilman Pyhää Henkeä me emme ymmärrä Jumalan lupauksia oikein. Esimerkiksi tuon Jesajan kirjan kohdan joku voi ajatella tarkoittavan sitä, että jos Jumala kantaa, elämässä ei voi tapahtua mitään pahaa. Kun sitten kuitenkin pahoja asioita tapahtuu, Jumalaa pidetään epäluotettavana. Jumala lupaa kuitenkin nostaa ja kantaa ja pelastaa koko elämämme ajan kaikissa tilanteissa, niin hyvinä kuin huonoina päivinä.

Jotkut Raamatun lupaukset kantavat meitä erityisesti vaikeina hetkinä. Minulle yksi tuollainen lupaus on Roomalaiskirjeen luvussa 9: ”…ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 9:39) Onko sinulla jokin kohta, joka kantaa sinua aivan erityisesti? Jos haluat, voit kirjoittaa sen kommentteihin.

Me saamme tänäänkin jäädä turvallisella mielellä Jeesuksen armon varaan, tuntui miltä tuntui. Hän lupaa olla kanssamme maailman loppuun asti ja iankaikkisesti.

Ihmeet ja usko

 

Rauhantervehdys kaikkiin koteihin ja kaikille blogin lukijoille. Rauhantervehdyksellä tarkoitan juuri sitä, että Jeesus Kristus on se meidän rauhan lähde, josta me saamme voiman. Minulla on viime aikoina ollut mielessä se, että jos me saamme hyvää ruokaa syötäväksi. Sitten siihen tulee ystävä, joka sanoo, että saat siitä vielä paremman, jos laitat siihen sokeria. Jos sitten teemme sillä tavalla, niin se herkullinen ruoka ei enää olekaan herkullista, vaan se on mennyt pilalle. Tarkoitan tällä vertauksella sitä, että Jumalan armoon me emme voi lisätä mitään, ei edes mitään hyviä asioita. Ne voivat kyllä toisessa kohtaa olla hyviä asioita, mutta sovintotyöhön niitä ei voi millään tavalla liittää.

Yksi tällainen asia on ihmisten parantaminen silloin, jos ihmeistä tulee uskomme pääkohta ja Kristus jää sivuun; Kristus, joka on antanut meille kaikki synnit anteeksi. Siitä puuttuu se, miksi Jeesus on tullut eli meidän syntiemme tähden. Luen Luukkaan evankeliumin luvusta 10 jakeen 20: ” Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.” Kristityn todellinen ilon kohde on siinä, että me saamme syntimme anteeksi ja meidän nimemme on taivaan kirjassa.

Meidän täytyy ymmärtää se, että tänä päivänä on monenlaista eksyttävää opetusta siitä, kuinka saadaan sairauksia parannettua ja tehtyä kaikenlaisia ihmeitä. Itse ajattelen niin, että Jeesus tekee myös tänä päivänä ihmeitä, mutta varsinainen evankeliumi ei saa koskaan perustua ihmeisiin. Joku on joskus sanonut, että myös uskosta osattomat voivat saada ihmeitä tehtyä, kun he käyttävät Jeesuksen nimeä. Jeesuksen nimi on niin voimallinen. Todellinen armo on kuitenkin Jeesuksen sovintotyössä ja se on ainoa, johon me voimme turvata.

Ollaan ystävät hyvässä turvassa ja uskotaan, että meidän kaikki synnit on anteeksi annettu.

Laupeudesta me elämme

 

Armon ja rauhan tervehdys rakkaat ystävät. Kuuntelin Vesa-Matti Loirilta, edesmenneeltä taiteilijalta, laihialaisvitsejä. Eräässä vitsissä laihialaisisäntä luki lehteä ja sanoi tyttärelleen, että se on tuo Paavo Nurmikin kova juoksemaan. Tytär siihen, että eikö nyt kannattaisi jo ostaa uusi lehti, kun tuota samaa juttua on kuultu jo kauan aikaa. Papparainen sanoi siihen, että tämän lehden on aikoinaan hänen isänsä hankkinut eikä kannata uutta lehteä ostaa, kun nyt alkaa tietää, mitä noissa jutuissa tapahtuu.

Miksi minä otin tällaisen vertauskuvan, johtuu siitä, että onko meillä kristityillä myös sellaista taipumusta, että me emme millään haluaisi oppia uusia asioita. Esimerkiksi kuinka kieli- ja historiantutkimus ovat menneet eteenpäin, ja kuinka ne avaavat Raamattua lisää. Meidän täytyy kuitenkin ajatella niin, että se, joka meillä pysyy iankaikkisesti samana, on Jeesus Kristus ja armo. Armo on se, joka meidät pitää tällä uskon tiellä.

Lempivirressäni 275 sanotaan:
1. Mä elän laupeudesta ja armon antimista. En ansainnut mä autuutta, se tuotiin taivahista. Tää lohdutus on ainoa: mä elän laupeudesta.  

2. Sua, Jeesus, kiitän ainian, kun hädästä mun nostit, joit vihan maljan katkeran ja verelläs mun ostit. On autuuteni sinussa: mä elän laupeudesta.

3. Ylistän, Isä, sinua nyt täällä murheen maassa, vaan kerran valkovaatteissa saan kiittää kunniassa. Soi riemuvirsi taivaassa: Mä elän laupeudesta.

Tämä on virsi, joka sisällyttää koko meidän kristinuskon. Armo on suotu meille taivahista eli Jumala antoi oman Poikansa meidän syntisten puolesta, että me saamme hänessä uskoa anteeksi ja olla armahdettuja. Meidän ei todellakaan tarvitse itse yrittää joillakin teoilla kelvata Jumalalle, vaan ainoastaan armo on se, joka meidät vapauttaa.

Olen viime aikoina saanut kiertää erilaisissa hengellisissä ryhmissä ja olen huomannut, että vielä tänä päivänäkin on paljon sellaista ajatusta, että tullaan uskoon, mutta kyllä sitten täytyy jotain itsekin yrittää. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se oma yrittäminen ei mitään auta, vaan päinvastoin tilanne menee huonommaksi ja armo katoaa. Mutta kun me armosta uskomme oman autuutemme ja kaikki syntimme anteeksi, niin siitä me saamme voiman.

Jeesus on antanut sovintoverensä meidän puolestamme, ja me saamme Jeesuksen armon turvin elämän voiman ja rohkeuden kristilliseen uskoon. Kun me menemme kerran taivaan kotiin, meille puetaan Karitsan verellä pestyt valkovaatteet. Taivaassa me saamme kiittää Isää ja olla kaikella tavalla iloisia.  Uskotaan, ystävät, kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimen ja veren tähden.

Jeesuksen jalkojen juureen

 

Yhdessä virsikirjassa olevista synnintunnustuksista pyydetään: Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua vaivaista syntistä, ja katso puoleeni laupeutesi silmin, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli kieltänyt sinut, ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa ja ryöväriin ristinpuulla.

Aloin miettiä tuon naisen elämää ja tällaisia mielikuvia minulle tuli. Nainen oli ilmeisesti prostituoitu, mutta hän halusi kuitenkin jotain muuta. Nainen oli hyvin yksinäinen. Miehet tulivat hänen luokseen ja käyttivät häntä hyväksi, mutta muuten kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Nainen oli kuullut Jeesuksesta, joka vietti aikaa syntisten ihmisten kanssa ja ehkä hän oli myös nähnyt Jeesuksen auttavan heikossa asemassa olevia ihmisiä. Vähitellen naisen halu kohdata Jeesus tuli niin suureksi, että hän meni kaikkien tapojen vastaisesti fariseus Simonin kotiin, jossa Jeesus oli aterioimassa.

Nainen osoitti valtavaa kaipaustaan pesemällä Jeesuksen jalat kyynelillään. Sitten hän kuivasi jalat hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. (Luuk. 7: 36- 38) Nainen vuodatti kaiken sen, mitä hänellä oli Jeesuksen jalkoihin. Fariseus Simon paheksui naista, mutta Jeesus katsoi naista laupeutensa silmillä.

Kertomuksessa puhutaan paljon Simonista ja hänen asenteestaan, mutta tässä tekstissä haluan keskittyä tuohon naiseen ja siihen, mitä hän voi meille opettaa. Nainen ei kuvitellut olevansa millään tavalla hyvä, vaan hän tunsi syntisyytensä ja myös osasi mennä sen kanssa oikean henkilön luo ja sai avun. Naisesta lukiessamme meille saattaa tulla sellainen ajatus, etten minä nyt sentään sellainen ole kuin tuo nainen. Kuitenkin niin kauan kuin me pidämme itseämme hyvinä, meidän on vaikea hyväksyä sitä, että olemme syntisiä. Jos emme tunnusta pahuuttamme, emme myöskään saa kokea täydellistä armoa.

Jos sinä koet itsesi ulkopuoliseksi ja pahojen tekojesi painamaksi, muista miten Jeesus kohtasi tämän naisen. Myös sinä ja minä olemme Jeesukselle rakkaita. Jeesus ei katso syntejämme läpi sormien, koska hän on joutunut maksamaan niistä hengellään. Hän kuitenkin katsoo meitäkin laupeutensa silmillä ja sanoo meille samalla tavalla kuin tuolle naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on anteeksi annettu.” (Luuk. 7:48) Ollaan siis turvallisella mielellä ja mennään kaikkien asioidemme kanssa, ihan sellaisena kuin olemme, Jeesuksen jalkojen juureen. Hän antaa meille avun.

Valkeus tielläni

 

”Valkeus kirkas päällä synkän maan, nyt johdata! Tietä en itse tunne ollenkaan. Nyt johdata! Matkaani ohjaa! Kauas näe en, vain askeleen, vaan ottaa tahdon sen.” (virsi 508:1) Omien asioiden kanssa valkeuteen tuleminen on tärkeää kasvun kannalta. Kasvamisen on tarkoitus olla asenteiden ja tekojen muuttumista parempaan suuntaan. Jos en kuitenkaan suostu tunnustamaan erehdyksiäni ja vääriä toimintamallejani, eli tuomaan niitä valoon, kasvaminen estyy.

Johanneksen evankeliumin 3. luvussa sanotaan: ”Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” (3:20) Minä olen monesti huomannut, miten jokin oma väärä tekoni hävettää minua niin paljon, että en halua sitä tunnustaa. Saatan kyllä rukouksessa tunnustaa sen Jumalalle, pyytää anteeksiantoa ja uskoa, että saan sen anteeksi. Tuo anteeksianto jää kuitenkin tässä maanpäällisessä elämässä vajaaksi, ellen suostu käsittelemään asiaa niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. Anteeksi pyytäminen tuo rauhan.

Raamatun kohta jatkuu: ”Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” (3:21) Kaikki hyvä tässä maailmassa on Jumalan antamaa. Myös niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät usko Jeesukseen omana Vapahtajanaan, on kaikki hyvyys Jumalasta lähtöisin. Se ei kuitenkaan pelasta. Vain Jeesus pelastaa.

Kun me suostumme omassa elämässämme Jeesuksen valon hoidettavaksi, saamme todellisen avun. Aina emme saa ihmisiltä anteeksi vääriä tekojamme, mutta kun ne on käsitelty Jeesuksen valossa, saamme itsellemme rauhan. Saamme myös rukoilla niiden puolesta, joiden on vaikea antaa anteeksi, että Jeesus saisi tulla heidänkin valokseen.

Tuodaan siis kaikki mieltämme painavat asiat valoon. Pyydetään niitä Jumalalta anteeksi Jeesuksen tähden ja sitten Pyhän Hengen johdatuksessa tuodaan ne valoon myös niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. Tehdään matkaa kohti iankaikkista elämää Jeesus-valossa: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh: 8:12)

Likaiset kadut

 

Armon ja rauhan tervehdys rakkaat ystävät, blogin lukijat. Halusin tänään ottaa esille sellaista asiaa, kuinka me ihmiset tarvitsemme esimerkkejä ja vertauskuvallisuutta, että me oppisimme ymmärtämään asioiden sisältöjä paremmin. Jeesus puhuu monissa kohdin vertauksia ja näiden vertausten takana on juurikin se, että me ihmiset saisimme tutkia Raamattua ja Pyhä Henki avaa meille näitä vertauskuvia.

Nyt meillä on sellainen aika vuodesta, että ulkona helposti likaannumme kurakelissä ja siitä tuli mieleeni ottaa esille Johanneksen evankeliumin luvusta 13 jakeet 4-8: ” Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: "Herra, sinäkö peset minun jalkani?" Jeesus vastasi: "Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät." Pietari sanoi hänelle: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" Jeesus vastasi: "Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani."

Lähi-Idässä kadut olivat tuohon aikaan hyvin likaisia. Kadulle heitettiin pesuvedet ja kaikenlaisia roskia. Kun siellä käveli, niin jalat olivat todella likaiset. Tämä kuvaa myös sitä, että kun me kristityt täällä vaellamme, niin koko ajan me likaamme jalkojamme. Jeesus antaa esimerkin siitä, kuinka meidän tulee pestä toinen toistemme jalkoja. Se voi olla sitä, että me viemme evankeliumia toisillemme. Se voi tarkoittaa myös sitä, kuinka kristitty voi toiselle ripittäytyä, kertoa omista koettelemuksistaan ja vaikeuksistaan. Rippi on jäänyt meillä luterilaisuudessa kovin vähälle. Myös se on jalkojen pesua, kun me saamme mennä Herran pyhälle ehtoolliselle ja nauttia uskolla Jeesuksen ruumiin ja veren.

Katujen likaisuuden takia tuohon aikaan jalat olivat ihmisen saastaisin paikka. Pietari yritti estellä, että et suinkaan sinä pese minun jalkojani. Niinhän se on tänä päivänäkin, kun me viemme evankeliumia eteenpäin, niin ihmisten on vaikea nöyrtyä ja ottaa armo vastaan, ellei Jumala ole saanut jo valmistaa vastaanottavaksi. Alku on sitä, että halutaan, että en minä näillä jaloillani, näillä matkan epäonnistumisilla, sotke ainakaan Jeesusta tähän. Siitä tulee sellainen oman ymmärtämisen usko.

Jeesus sanoo Pietarille, että jos minä en saa pestä sinun jalkojasi, ei sinulla ole osaa minun kanssani. Jeesuksen täytyy pestä meidän jalat ja Jeesus käskee meidän matkamiesten täällä ajassa pestä toinen toistemme jalkoja. Sen tähden ystävät, haluan tänään Jumalan puolesta, Jeesuksen puolesta sanoa, että usko rakas ystäväni: Kaikki sinun syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimen ja veren tähden. Ole hyvässä turvassa ja lohdutettuna. Aamen.